Rinne ilahtui ja liikuttui muistamisesta. Hän täytti 95 vuotta marraskuussa.
Elinvoimaisuus ei ole yhtä kuin väenpaljous. Elinvoimaisuus on yhteisöllisyyttä, jota rakennetaan olemalla ystävällinen toinen toiselleen ja kohtaamalla toinen toisensa. Näin sanoi Pirkko Fihlman Sammatin itsenäisyyspäivänjuhlassa pitämässään puheessa. Fihlman tunnetaan itkuvirsiperinteen elvyttäjänä, mutta kävi ilmi, että 83-vuotias Fihlman on työurallaan ollut kehittämässä yhteisöllisiä työmuotoja nuoriso-ja sosiaalityössä jo 1960-luvulla. Kotiäitinä ollessaan hän mietti muun muassa sitä, miten ”sotkea” erillään olevia lasten, vanhusten, vammaisten ja työikäisten ympyröitä. Eräänä keinona oli kotiäideille tarkoitetut kerhot.
Fihlman piti tälläista kerhoa vuoden ajan, ja näki asennemuutoksen merkityksen.
”Sen sijaan, että odotetaan, että joku tekee meille jotain, ryhdytään tekemään yhteisön kanssa jotain yhdessä,” Fihlman sanoi.
Hänen mielestään jokainen voi olla muutoksen tekijä.
Hyvä esimerkki yhteisöllisyydestä on Fihlmanin mukaan Uukuniemellä. Siellä 300 asukkaan kylä pitää talkoilla yllä kauppaa, kirjastoa ja käsityökerhoa.
Puheensa lopuksi Fihlman lauloi itkuvirren menneille sukupolville ja kertoi, miten oli omien sukujuuriensa kautta päätynyt opettelemaan itkuvirsiä. Fihlman on syntynyt Sortavalassa vuonna 1937, mutta äidin puoleisen suvun sukujuuret ovat Impilahden pitäjän Ruokojärven kylässä. Suvun naiset olivat itkuvirsien esittäjiä.
”Kun minun äitini oli pikkutyttö, itkuvirret olivat vielä elävää perinnettä”, Fihlman kertoi.
Erityisesti itkuvirsiä laulettiin hautajaisissa. Ortodoksiseen tapaan kuului, että vainajaa saateltiin ”tuonilmaisiin” kolmen päivän ajan.
Fihlmanin äidinäiti, mamma, syntyi vuonna 1888. Fihlman oli hänen kuollessaan 26-vuotias.
”Minulla olisi ollut niin pitkä aika kysyä häneltä, mutta siihen aikaan oli Amerikka muotia. Ei minua kiinnostanut Ruokojärven mummon itkuvirret. Nyt harmittaa”, Fihlman sanoi.
”Nuorena ihminen on tyhmä”, hän lisäsi. Yleisöä nauratti.
Fihlman onkin joutunut kantapään kautta opettelemaan itkuvirsien esittämistä.
Itkuvirret ovat vapaamittaisia, improvisoituja lauluja, joilla on aivan oma kielensä.
” Käytetään metaforia, kiertoilmaisuja ja toistoja, venytetään vokaaleja” Fihlman kuvaili.
Hän kertoi myös – Lönnrotin kotisijoilla kun oltiin – että Lönnrot suorastaan hermostui itkuvirsien esittäjiin runonkeruumatkoillaan. Itkijät kun lauloivat niin nopeasti ettei Lönnrotin kynä pysynyt perässä. Kun runonkerääjä pyysi itkijää toistamaan itkunsa, tämä käyttikin toisia sanoja.
Itkuvirsiä on laulettu hautajaisten lisäksi muissakin siirtymäriiteissä kuten häissä.
”Miniän piti hallita itsensä ja olemuksensa, ei hän voinut valittaa eikä murjottaa. Hän pääsi pahasta tunteesta menemällä metsään ja laulamalla siellä itkuvirttä marjoja kerätessään tai vastaksia tehdessään”, Fihlman kertoi.
Itkuvirret ovat hänen mukaansa erityisesti naisten käyttämä sielunhoitokeino.
”Ne ovat paljon vanhempaa perua kuin runolaulanta”, Fihlman sanoi.
Fihlman päätti puheensa esittämällä itkuvirren muinaisille sukupolville. Katkelma itkuvirrestä on kuultavissa tästä.
Itsenäisyyspäivänjuhlassa muistettiin Sammatin viimeistä veteraania 95-vuotiasta Kyllikki Rinnettä. Hän toimi terveydenhuoltotehtävissä Aunuksen siviiliväestön parissa ja lähti Aunukselta viimeisessä junassa vuonna 1944.
Teksti ja kuvat: Erja Hinkkanen, video Paula Eskola
Sammattiseura ry. 